MAS:in blogi heinäkuu

Lupasin kirjoittaa hybrideistä. Tällä nimellä kutsutaan nykyään ranskalaisen ja amerikkalaisen rodun yhdistämisen tuloksia.

Hybridejä on tuotettu historiallisesti menestyksekkäästi pisimpään Ranskassa ja Italiassa. Ranskaan tuotiin 1900-luvun alkupuolella oriita ja tammoja USA:sta. Nämä tulokkaat olivat niin menestyksekkäitä, että protektionistiset ranskalaiset päättivät jatkuvien tappioiden jälkeen puolustaa Ranskalaista rotuaan ainoalla toimivalla tavalla: sulkemalla kantakirjan ulkomaisilta vaikutteilta.

Ranskaan toki jäi monia jenkkiverta sisältäviä sukuja. Itse asiassa täysin puhtaita ranskalaisia ravureita ei tämän aikakauden jälkeen raviurheilun huipulla enää ollut. Jenkkiveri oli osoittanut olevansa tuona aikakautena täysin omaa luokkaansa. Jopa suuri osa Ranskan parhaista emälinjoista päätyy jenkkitammaan ja uudelle mantereelle. Mutta tätä patrioottiset ranskalaiset eivät mielellään muistele.

Ranska siis sulki rajansa vieraalta vereltä jo 30-luvulla. Mutta syntyvistä varsoista ei tuohon aikaan otettu verikokeita, joten monet kasvattajat toimivat omien lakiensa mukaan: hankkivat varsan jenkki isästä tai emästä, ja merkitsivät rekisteripapereihin vanhemmiksi omistamansa täysranskalaiset hevoset! Näin jenkkiverta tuli edelleen ranskaan vaikkakin invaasiota ei virallisissa papereissa näkynyt. Tästä syystä nykyisten ranskalaisten huippuravurien todellinen amerikkalaisuus % on korkeampi, kuin esim Blodbanken laskee.

Italia puolestaan on aina ollut varakas ja halukas ostamaan hyvää verta niin USA:sta, kuin Ranskastakin. Niinpä Italiasta tuli ensimmäinen hybridien virallinen menetyskenttä. Hybridien menestyksen kruunasi Sharif Di Iesolo, jossa täysamerikkalainen isä yhdistyy amerikkalais-ranskalaiseen voimakkaasti sukusiitettyyn emään. Sharifia voidaan edelleen perustellusti pitää Euroopan parhaana siitosoriina kautta aikojen.

Ruotsissa yritettiin saada tuloksia hybridien kanssa useampaankin kertaan, mutta tulokset olivat katastrofaalisia. Siis ennen Tiburia. Tibur aloitti hybridien menestyksen Ruotsissa. Tiburin kohdalla voidaan kertoa yhdestä uran juonteesta, joka koskeen Suomea: Tibur astui aika suuren määrän suomalaisia tammoja, hyviä tammoja. Tulokset näistä astutuksista olivat erittäin huonoja! Suomalaiset eivät kerta kaikkiaan pärjänneet Tiburin jälkeläisillä.

USA:ssa moni valmentaja ja omistaja yritti vuosien saatossa menestyä hybrideillä. Valmentajien listoilla oli monena vuotena useitakin huippusukuisia hybridejä. Ainoa, mikä puuttui oli menestys. Hybridit eivät kerta kaikkiaan kestäneet jenkkien kovaa valmennusta ja kilpailuttamista. Eivät fyysisesti eivätkä henkisesti.

2000-luvulla Jean-Pierre Dubois yrittää kääntää tuon trendin. Seuraavat 10 vuotta näyttävät meille onnistuuko raviurheilun menestynein valmentaja-kasvattaja tässäkin. Dubois on vienyt Kanadaan huipputammoja ja astuttanut niitä jenkkioriilla. Suurin osa meni Eurooppaan, ja tulokset näemme radoillamme tänä päivänä. Mutta osan Dubois jätti Kanadaan. Nyt muutaman sukupolven jälkeen noita sukuja on jalostettu jenkkioriilla, ja tuloksena alkaa tulla kestävämpiä ja varhaiskypsempiä ravureita. Hyvänä esimerkkinä huipputamma Crys Dream. Tässä huipputammassa ranskalaista verta on tosin vain n 4%. Myös nyt 3-vuotias Intense America on osoittanut olevansa kapasiteetiltään riittävä (ranskalaista verta 17,9%).

Yksi Euroopan menestyneimmistä kasvattajista, Johan Dieden, on käyttänyt paljon ranskalaista verta jalostuksessaan vuosikymmenten aikana. Silti parhaat hevoset on saatu hyvin vähän tai ei ollenkaan ranskalaista verta sisältävistä varsoista. Dieden totesikin, että ranskalainen veri on hyvää onnistuessaan. Mutta se onnistuu niin kovin harvoin, että hybridien jalostus aiemmin edellytti paksua lompakkoa. Huonoja yksilöitä kun tuli liikaa.

Nykyään ranskalaisissa siitosoriissa on yhä enemmän amerikkalaista verta, joka tuo varmuutta, aikaisuutta ja kestävämmät jalat + kaviot sekä nöyremmän luonteen.

Mitä sitten ovat ne positiiviset asiat, joita ranskalainen hevonen tuo hybrideille? Varmasti suurin asia on iso sydän. Itse olen aina ollut kiinnostunut lepopulsseista ja maksimipulsseista. Olen havainnut ranskalaisten hevosten lepopulssin olevan monesti jenkkejä alhaisempi. Tämä olisikin loogista, sillä ranskalainen hevonen on aina juossut kilpaa pidemmillä matkoilla, kuin jenkki.

Toinen positiivinen asia on uusi veri. Jenkit alkavat monesti olla liiankin sukusiitettyjä, ja ripaus aivan uutta verta tekee monesti hyvää.

Itse en usko, että jenkit olisivat sen lyhyempiaikaisia kilpahevosia, kuin ranskalaiset. Jenkkejä vain käytetään nuorina niin kovasti, että ei ole inhimillisesti mahdollista kestää moista rääkkiä montaa kautta. Vika on kilpailusysteemin; ei hevosten.

Jos aikamme parasta jenkkiä olisi pidetty nuorena yhtä nätisti, kuin Varennea, niin uskon vahvasti että Muscle Hill olisi pystynyt voittamaan kaikki Euroopan suurimmat lähdöt matkasta ja radasta riippumatta.

Mitä sitten suomalaisen tulisi ajatella hybrideistä? Ainakin niitä pitää kunnioittaa ja todennäköisyyden mukaan muutaman vuosikymmenen jälkeen hybridit ovat maailman parhaita hevosia. Mutta vielä ei parhailla hybridillä voiteta parhaita jenkkejä , jos hevosten urat vastaavat toisiaan

On mielestäni kuitenkin hyvin todennäköistä, että hybridit parantuvat koko ajan nopeammin kuin puhtaat jenkit. Tulee siis aika, jolloin hybridit voittavat suurkilpailuja myös USA:ssa. Viekö tämä 5 vai 35 vuotta? Aika näyttää.

Mielestäni tämän päivän jalostajalle on oleellista yrittää käyttää hybridejä, mutta samalla pitää ranskalaisen veren osuus matalana. Korkeampi ranskalaisuus aste on aina tuonut mukanaan liian paljon huonoja hevosia huippujen seassa.

Martti Ala-Seppälä

Bookmark and Share
powered by eMedia